Menneisyys nykyisyydessä

Pakatessani laukkuja Latviaan huomasin, että joukko Perussuomalaisen puolueen kyläpoliitikkoja on näemmä julkaissut jonkin sortin ”manifestin”. Aloitteessa puhutaan kaikenlaista ja tehdään jonkinlaisia ehdotuksia, joista suurin osa on jo toteutettu, mutta eräs uusikin sinne on näemmä eksynyt mukaan. Isänmaahamme pitäisi kuulemma luoda erityinen kategoria B-luokan kansalaisia varten:

”Katsomme, että Suomen tulisi ottaa käyttöön ns. ehdollinen kansalaisuus. Se voitaisiin myöntää esim. viiden vuoden maassaolon jälkeen muiden ehtojen (kielitaito, ei huomattavaa riippuvuutta tulonsiirroista, ei merkittävää rikoshistoriaa) täyttyessä. Ehdollinen kansalaisuus sisältäisi täydet kansalaisoikeudet, mutta se voitaisiin peruuttaa, jos kansalaisuuden myöntämisen edellytykset lakkaisivat. Kansalaisuuden ehdollinen kausi voisi kestää esim. kymmenen vuotta.”

Toisin sanoen, mikäli olet ulkomaalainen, haluat asettua tähän maahan, puhut viiden vuoden jälkeen sujuvasti suomea, olet käynyt pääsääntöisesti rehdeissä päivätöissä ja elänyt muutenkin kaikin puolin ihmisiksi - mikä nyt on suurin piirtein se, mitä maan kansalaiselta edellytetään - haluavat Perussuomalaiset valtuutetut palkita sinut kymmenellä vuodella ”ehdollista kansalaisuutta”. Tänä aikana omaisit kaikki kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet, mutta ehdollinen passisi voitaisiin repiä oitis kappaleiksi jos mikä tahansa näistä mainituista kriteereistä pettäisi. Ja koska kriteerien joukossa oli ”riippuvuus tulonsiirroista”, vaihtoehto nousisi tapetille heti jos työsuhteesi päättyisi. Sillä ei olisi tietystikään mitään väliä, vaikka olisitkin paiskonut töitä jo useamman vuoden putkeen ja maksanut verosi tähän maahan.

Eihän tässä aloitteessa mitään erikoista ole, sillä allekirjoittajat ovat olleet tälle linjalleen johdonmukaisesti uskollisia jo varsin kauan. Nimensä alle raapaisseista yksilöistä ainakin viidellä näyttäisi olevan tausta eräässä periaateohjelmaltaan radikaalissa äärijärjestössä. Epäilemättä heitä kiehtoo ajatus pysyvän, institutionalisoidun heloottiluokan luomisesta. Omaperäisempää on sen sijaan se, että turkulainen vasemmistovaikuttaja Jari Suominen on muuten kriittiseen sävyyn kirjoitetussa omassa vastineessaan kommentoinut tuota kohtaa B-luokan kansalaisista vain sanoilla: Harkittava asia.

Näin satakuntalaisena perussällinä totean omaa kansalaisen äänivaltaani käyttäen, että kyseessä ei ole harkittava asia. Perustavanlaatuista ”kansalaisuuden” käsitettä ei ilmeisesti ole kaikille väännetty riittävän rautalangasta siellä koulun penkillä. Niinsanotussa manifestissa ehdotetun ”totuuskomission” - jollaisia yleensä hallitsevat oman ammattikuntani jäsenet - sijasta kannattaisikin ehkä perustaa kasvatuskomissio, missä annettaisiin perustuslaillisen valtion periaatteisiin perehtymättömille ja säätyerotteluun nojaavia kansalaisuuskäytäntöjä halajaville valtuutetuille koulutusta näiden asioiden suhteen.

Tarvittaessa vaikka halkonuijalla päähän ajaen. Ilmoittaudun tällä puheella vapaaehtoiseksi antamaan ne ensimmäiset kopaukset.

Sampo Terhon kiihkeän ironisen ruotsinkielistä rasismia vastaan kohdistuvan puheenvuoron jälkeen Helsingin Sanomat on näemmä nyt kunnostautunut julkaisemalla pääkirjoitussivullaan uuden hienonhienon kannanoton. Kalliilla kansallispääomalla luodun Aalto-huippuyliopiston päivystävä dosentti Kyösti Tarvainen esittelee nyt maan suurimmassa päivälehdessä laatimaansa väestöennustetta, missä ennustetaan Suomen muuttuvan enemmistöltään islamilaiseksi valtioksi - dramaattista rummunpärinää - vuoteen 2160 mennessä.

Kyseessä on niinsanottuun Eurabia-genreen kuuluva ennuste. Aiemmin olen kirjoitellut tässä blogissa samanlaisista katteettomista väestöennusteista Eurooppaa ja Venäjää koskien. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tulee nähneeksi kuvatunlaisen ennusteen omasta kotimaastaan, mutta olihan se tavallaan odotettavissa

Kytkös kansainväliseen alakulttuuriin on tietystikin olemassa, ja dosentti Tarvaisen, samoin kuin myös maan suurimman päivälehden uskottavuudelle, tekee ihmeitä hänen altis ja kärkäs päivystämisensä surkuhupaisana islam-kammoajana tunnetun Robert Spencerin JihadWatch-sivustolla. Tarvaisen innokas lupailu Spencerin opuksen toimittamisesta kotimaamme parlamentaarikoille - varsinkin kun pidetään mielessä, miten Spencerin ansioluettelo sisältää toisaalta Srebrenican verilöylyn kieltämistä, toisaalta epäilyksiä Barack Obaman muslimitaustasta, ja muuta vastaavaa hämärän rajamailta - on sekin kieltämättä aivan omaa kategoriaansa komiikan saralla.

Pystyn keksimään noin tusina eri järkevää syytä maahanmuuton hallinnolliselle kontrollille kansallisella tasolla ja jopa tuon kontrollin kiristämiselle entisestään. Dosentti Tarvaisen peräänkuuluttama vaatimus, miten meidän pitäisi tehdä tämän hetken poliittisia ratkaisujamme sillä perusteella, että suomalainen kulttuuri saattaa muuten ehkä-kenties-mahdollisesti tuhoutua vuonna 2160 jonkin kyseenalaisen väestötieteellisen ekstrapolaation mukaan, ei lukeudu niihin järkeviin syihin. Tarvaisen mielivaltaisiin lähtökohtiin nojaava ennuste ja hänen siihen sisällyttämä täysin hermeettinen jaottelunsa ”kantasuomalaisten” sekä muslimien välillä vielä neljänteen sukupolveen asti perustuu paljolti erheelliseen ajatukseen käsiteltävänä olevan väestönosan monoliittisuudesta sekä sen väistämättömästä asemasta pysyvänä viidentenä kolonnana. Moiselle ajattelumallille on muistaakseni olemassa jonkinlainen suorasukainen nimityskin, mutta nykyisessä mielipideilmastossa sen käyttäminen ei enää tainnut olla poliittisesti korrektia.

Yhtä kaikki, ellei Tarvaisen teksti ole politikointia pelkotilojen ja dystopiain lietsonnalla, niin en tiedä, mikä on. Kyseessä on myös pohjimmiltaan täysin yhdentekevä laskelma, millä ei ole sanottavammin arvoa edes ajatusleikkinä. Väestötieteellisiin ekstrapolaatioihin liittyy se ominaisuus, että niiden ulottuessa kolmanteen sukupolveen ja yli puolentoista vuosisadan aikavälin ne tapaavat väkisinkin menettää merkitystään ja osuvuuttaan. Historiallisena esimerkkinä voi todeta, miten tsaarinajan aikaisessa Puolassa juutalainen kansanosa koki Wienin kongressia seuranneen vuosisadan aikana 822% kasvun, siinä missä kokonaisväestön keskiarvo oli vain 381%. Tämän seurauksena juutalaisväestön lukumäärä kohosi vanhasta 7.8% lukemasta lähes kaksinkertaiseen 14.9% määrään. Aikakauden antisemitismiin taipuvaiset kiihkokatoliset puolalaiskansalliset piirit tietystikin saivat väestökehityksestä runsain mitoin vettä myllyynsä ja aihetta polemiikkiin. Vuosina 1921-1938 juutalaisten väestönkasvu kuitenkin romahti täydellisesti. Kokonaislisäys oli vuosina 1921-1925 vielä 15.6%, mutta vuosina 1926-1930 enää 0.6%. Saksalaismiehitystä ja sodanaikaisia joukkomurhatoimia edeltäneinä viitenätoista vuotena Puolan juutalaispopulaatio oli jo saavuttanut, syystä tai toisesta, lopullisen demografisen kattonsa, ja maastamuutto Yhdysvaltoihin ja myös Palestiinaan alkoi samalla pienentää yhteisön kokonaislukumäärää.

Kuvatunlainen boom-bust-kehitys, missä siirtolaisyhteisöt kokevat rajun kasvun ja sen jälkeen tasaantuvat lukumäärältään tai alkavatkin kutistua, on varsin yleinen historiallinen trendi. Nimenomaan tästä syystä Tarvaisen ennusteella ei ikävä kyllä ole sanottavammin arvoa. Kyseessä on jälleen vain yksi tylsä siirtolaisuuteen liittyvä tieteiskirjallisuuden mitat saava uhkakuva, joka rinnastuu takavuosien amerikkalaisten pelkotiloihin siitä, miten ”keltainen vaara” saattaisi nielaista länsirannikon, tai miten itärannikon isosta omenasta saattaisi maahanmuuton seurauksena muotoutua Jew York City.

Ainoa kiinnostava kysymys on oikeastaan se, miksi moinen kirjoitus yleensä on julkaistu maan valtalehden sivuilla. Vapaassa maassa on tietysti sanakin vapaa, mutta julkaisupäätökset tekevä päivälehti tapaa yleensä poimia kirjoituksia, jotka jollain tavalla kuvastavat sen linjaa. Helsingin Sanomilla on monopolia nauttivana valtakunnallisena lehtenä Suomessa kuitenkin aivan poikkeuksellinen institutionaalinen status, jollaiseen kovin moni muu sanomalehti ei ole missään länsimaassa noussut. Julkaisun asema on tavallaan samanlainen kuin Yleisradion, ja sen vuoksi lehdellä on myös paine operoida hieman samalla tavoin kuin YLE; toisin sanoen, vallitsevien poliittisten voimasuhteiden mukaisesti ja niitä seuraten, siten että mahdollisimman monet mielipiteet saavat puheenvuoron.

Tämän seurauksena Helsingin Sanomien ainoa linja on linjattomuus. Silloin kun takavuosina lehteä itse säännöllisemmin lueskelin, oli tavallaan surrealistista nähdä miten eriasteinen vihertärähtäneisyys, räikeä vasemmistoidealismi ja reipas oikeistolainen markkinaliberalismi kukkivat saman julkaisun sisäsivuilla, naivista pasifismista ja hampaisiin saakka aseistautuneesta yltiöisänmaallisuudesta puhumattakaan. Tylsän käytännöllisesti asioihin suhtautuneelle satakuntalaiselle maalaispojalle edusti Hesari kuvaa sellaisesta äärilaitojen maailmasta, mitä ei todellisuudessa juuri koskaan tullut kohdanneeksi. Sama leveän teltan periaate jatkuu nähtävästi tänäkin päivänä. Koska lehti kelpuuttaa - luoja tietää, mistä syystä - kolumnisteikseen Jukka Relanderin ja Rosa Meriläisen tyylisiä raapustelijoita, on tietysti itsestään selvää, että samassa plärässä pitää aina välillä julkaista jonkun eiralaisen filologin tai dosentti Tarvaisen tapaisten hahmojen hengentuotteita. Mielellään totta kai mahdollisimman raflaavia ja provosoivia, sillä toisin kuin YLE, ei Hesari ikävä kyllä voi tahkota rahaa mediamaksuilla, vaan lehden on mentävä kaupaksi ja tuotettava voittonsa myynnillä.

(Toinen vaihtoehto tietysti on se, että Helsingin Sanomat haluaakin tällä vahvistaa mielikuvaa suomalaisista maahanmuutto- ja islamkriitikoista tärähtäneinä alumiinihattuisina salaliittoteoreetikkoina. Mutta miksi nähdä näin paljon vaivaa?)

Mutta, lyhyesti: Tarvaisen kotimaatamme koskevat eurabistiset ennusteet voi jättää kuriositeettiarvoonsa aivan samalla tavoin kuin ne Euroopasta ja Venäjästä aiemmin esitetyt ekstrapolaatiot. Huomaan tosin, että eräs eduskuntavaaleihin poliisiaseman kautta ponnistava kantahämäläinen kunnanvaltuutettu on odotetusti jo kommentoinut asiaa, ja varmemmaksi vakuudeksi linkittänyt oikein Youtube-videoon, missä muuan tamperelainen kansantaiteilija etsiskelee islamisteja vihreä irlantilaishattu päässään. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa ilman muuta tutustua kansantribuunin voimaperäiseen kannanottoon ja myös ohessa tarjoiltavaan videotaiteeseen. Mukana on myös talvisodan henkeä ja asiaa suomalaiselle työmiehelle. Sitä en tosin tiedä, miten ne oikein liittyvät aiheeseen, koska oman perstuntumani mukaan suomalainen perusduunari on huolissaan paljon akuutimmista ongelmista kuin vuonna 2160 oletettavasti tapahtuvasta islamilaisesta väestöräjähdyksestä, ja viimeksi kun tarkistin, niin siellä talvisodassa kyllä taisteli muslimisotilaitakin tätä maata puolustamassa.

——————

Lähden tästä muuten hetkeksi lomille. Vajaan parin viikon päästä pitää käydä Latviassa, jolla on tunnetusti ne omat demografiset ongelmansa.

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajaksi nyttemmin kohonnut Sampo Terho - allekirjoittaneellekin tutuksi tulleelta laitokselta valmistunut maisterismies, tietokirjailija, tutkija sekä EU-parlamentin varaedustaja erään filologin armosta - on näemmä kirjoitellut päättyvällä viikolla kielisuhteita koskevan kolumnin maamme suurimpaan päivälehteen. Kirjoitus sinänsä ei sisällä mitään sellaista, mitä eivät vaikkapa kotimaista verkkomaailmaa aikansa seuranneet olisi lukeneet jo tuhanteen kertaan eri uutisryhmistä, keskustelupalstoilta ja vastaavilta forumeilta. Ero on lähinnä vain kosmeettinen. Toisin kuin verkossa päivystävät nimimerkin taakse verhoutuvat kielisoturit, on tutkija Terho kirjoittanut painettuun sanomalehteen rehdisti omalla nimellään, ja uuden älymystön edustajien kannanottoja aidon keskustelukulttuurin hengessä esiin nostava Helsingin Sanomat on ilmeisesti myös maksanut hänelle siitä. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää, sillä onhan Hesari suonut aikoinaan palstatilaa myös Anni Sinnemäen ja Jukka Relanderin raapustuksille, mitkä olivatkin aikoinaan pääsyy oman tilaukseni keskeytymiseen joskus tämän vuosituhannen alussa.

Terhon messiasmainen esiintyminen kieliriidan sovittelijana - minkä yhteydessä hän tietysti muistaa huomauttaa nykyisin luotsaamansa järjestön parhaiden perinteiden mukaisesti, että kieliriidan ainoa ja alkuperäinen syypää on se toinen osapuoli - on eittämättä arvostettavaa. Kiinnostavampaa on kuitenkin hänen kova kritiikkinsä filologi A. O. Freudenthalin aikoinaan levittämiä rotuteoreettisia kannanottoja kohtaan, ja hämmästely siitä, miten RKP ei ole näistä nyttemmin ”irtisanoutunut”. Freudenthalin rotuopillisesti värittyneitä näkemyksiä on toki perusteltua pitää tuomittavina, mutta kyseessä on lopulta iankaikkisen vanha asia, ja lisäksi on olemassa sananlasku kivien heittelystä lasitalossa. Henkilön, jonka oma julkaisuluettelo sisältää niin ikään jokseenkin persoonallisin sävyin polemisoivia ja Madison Grantilta hajahtavia kirjoituksia vain kolmen vuoden takaa, ei kenties kannattaisi esittää ainakaan liian paatoksellisia syytöksiä siitä, miten jokin pienpuolue ei ole julkisesti sanoutunut irti lähes sata vuotta sitten koipensa oikaisseen henkisen isänsä kärkevimmistä ajatuksista.

(Äkkiseltään voisi muuten ajatella, että myös tämän tai tämän, peräti J. Philippe Rushtonia siteeraavan kirjoituksen takana oleva hahmo on sen sortin yksilö, jonka sepustuksista moni saattaisi hyvinkin haluta irtisanoutua. Etenkin jos on huolissaan rotuteoreettisten kannanottojen turmiollisuudesta, kuten Freudenthalin heittämää pitkää varjoa kammoksunut Terho tuon kirjoituksensa perusteella mitä ilmeisimmin on. Ellei sitten halua tulla moitituksi - mikä se sana taas olikaan? - ai niin, kaksoisstandardeista.)

Aiemmin on Terho kritisoinut myös marttyyrinkruunua tavoittelevaa uhriutumista, mitä hän tietystikään ei itse harrasta. Kuitenkin on rehellisyyden nimessä todettava, että Terhon valikoivasta identiteettipolitiikkaan nojaavasta radikalismista huolimatta Liiton kannanotot ovat muuttuneet sovittelevammiksi takavuosiin verrattuna. Toisaalta aina on niitä, joita politikointi nyttemmin vain yhden puolueen edustajien sieppaamassa kansallisena esiintyvässä järjestössä ei kiinnosta, mutta jotka silti arvostavat suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria ja Suomea isänmaanaan. Heille on niin halutessaan tarjolla vaikkapa Suomen Kotiseutuliitto, mikä vaikuttaa tavoitteidensa ja jäsenistönsä puolesta oikein mukiinmenevältä yhteisöltä.

Palataanpa varsinaiseen teemaan. Huomenna, heinäkuun 15. päivänä, tulee kuluneeksi kuusisataa vuotta Grunwaldin taistelusta Puola-Liettuan ja saksalaisen ritarikunnan välillä. Suomalaisille lukijoille yhteenotto on todennäköisesti tutumpi Tannenbergin taistelun nimellä, ja tämä vanha saksalainen nimitys on näköjään edelleen käytössä kotimaassamme. Puolassa juhlallisuudet ovat merkkitapaus, ja Tygodnik Powszechny on julkaissut teemanumeron taistelusta. Teemanumeroa koristaa odotetusti kappale Jan Matejkon maalauksen puusta kaiverretusta panoraama-jäljennöksestä, mutta liitän tähän alle kuitenkin Wojciech Kossakin maalauksen, joka on muutamissa yksityiskohdissaan mielestäni sytyttävämpi.

Taistelun historialliset asiayhteydet on selostettu toisaalla, mutta lyhyt kertaus saattaa olla aiheellista. Yhteenoton taustalla oli vuonna 1409 Samogitiassa puhjennut kansannousu ritarikuntaa vastaan, minkä seurauksena suurmestari Ulrich von Jungingen ajautui vastatusten Liettuan suuriruhtinas Vytautasin ja tämän serkun, Puolan kuninkaaksi Vladislav II Jagellon (Władysław Jagiełło) hallitsijanimellä valitun Jogailan kanssa. Seurauksena oli lyhyt ja raaka, vuoden 1410 alkukesän päivät kestänyt sota Masurian järviseuduilla, joka huipentui yllämainittuun suureen taisteluun. Puolan ja Liettuan aseet olivat voittoisat, ja enin osa taisteluun osallistuneista saksalaisista ritareista, nuori suurmestari itse mukaanlukien, lojuivat päivän päättyessä kaatuneina kentällä tuijotellen särkynein silmin Itä-Preussin rajamaiden synkkenevää taivasta. Eräänä tuoreimmista aihetta käsittelevistä teoksista voi suositella William Urbanin opusta ”The Teutonic Knights; A Military History” (Greenhill Books, 2003). Urban on myös kirjoittanut varsin omaperäisen artikkelin saksalaisritarien huumorintajusta.

Mitä merkitystä taistelulla sitten on tänä päivänä, kuusisataa vuotta myöhemmin? Kyseessä on tietysti turistitapahtuma, ja kuten tuosta linkitetystä ohjelmasta voi havaita, taisteluesitykseen osallistuu myös suomalaisia ritareiksi sonnustautuneita keskiaikaharrastajia. Uuden Suomen virallisena näytösritarina nyttemmin profiloitunut Vantaan vasemmistoliiton puheenjohtaja ei sentään ilmeisesti ole tähän tapahtumaan menossa.

Puolalaisille on taistelulla nyttemmin lähinnä antikvaarista merkitystä sinänsä kiinnostavana historiallisena tapahtumana. Vielä sata vuotta sitten kyseessä oli kuitenkin kansallistunnolle keskeinen sykähdyttävä episodi, mitä hyödynnettiin voimakkaasti aikakauden propagandassa. Grunwaldin taistelun ympärille 1900-luvun alussa rakentunut puolalaisen kansallishenkisyyden sävyttämä suoranainen kultti oli osaksi seurausta keisarillisen Saksan tuolloisesta itäalueillaan harjoittamasta rajusta assimilaatiopolitiikasta. Yhdistyneen Saksan politiikka Preussin vanhoilla puolalaisenemmistöisillä alueilla nojasi niin ikään historian tarkoitukselliseen politisointiin, mistä esimerkkinä oli Vilhelm II:n toteuttama Marienburgin vanhan ritarilinnan restaurointi uudeksi saksalaiseksi kansalliseksi pyhätöksi. Puolalaiset vastasivat haasteeseen rakentamalla oman kansallisen mytologiansa Grunwaldin taistelun ympärille - taistelun, missä he olivat voittaneet saksalaisen maahantunkeutujan. Suorin isku puolalaisen kansallisen perinnön puolesta saksalaista ylivaltaa vastaan oli nobelisti Henryk Sienkiewiczin vuonna 1900 julkaistu seikkailuromaani ”Ristiritarit” (”Krzyżacy”), mitä seurasi kymmenen vuotta myöhemmin tuolloin Itävallalle kuuluneessa Krakovassa järjestetty Grunwaldin taistelun mahtava viisisataavuotisjuhla. Festivaalin yhteydessä paljastettiin sittemmin kotimaansa pääministeriksi nousseen pianisti Ignacy Paderewskin lahjoittama taistelun kunniaksi veistetty monumentti, Maria Konopnickan sanoittaman ”Vala” (”Rota”)-sävellyksen tahdissa.

Sotienvälisenä aikana Grunwaldin taistelun jälkipeli jatkui uudella intensiteetillä Puolan voitettua nyt itsenäisyytensä. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset olivat tarkoituksella nimenneet venäläisistä saamansa voiton ”Tannenbergin taisteluksi” ja rakensivat kymmenen vuotta myöhemmin paikalle massiivisen muistorakennuksen. Puolalaiset eivät tälläkään kertaa jääneet toisiksi, ja vuonna 1931 kohosi Puolan puolelle rajaa oma Grunwaldin taistelun monumentti, marsalkka Piłsudskin veljenpojan vihkimänä. Pikantin lisänsä keitokseen toi se, että myös Liettua oli nyt itsenäinen valtio, ja Vilnan alueesta käydyn rajaselkkauksen jäljiltä huonoissa väleissä Puolan kanssa. Liettualaisille tuli ”Žalgirisin taistelusta” - kuten he itse päättivät sitä kutsua - keino korostaa vastaavasti omaa kansallisylpeyttään, vastaitsenäistyneen valtionsa keskiaikaan ulottuvia historiallisia juuria sekä erityistä asemaansa Puolaan nähden. Vuonna 1910 olivat liettualaiset kieltäytyneet lähettämästä delegaatiotaan Krakovassa vietettyihin juhlallisuuksiin, ja vuonna 1932 kohosi Kaunaksen keskustaan suuriruhtinas Vytautasin patsas, jonka jalustaan oli kuvattu polvistuneina ja alistuneina saksalaisritari, tataari, venäläinen ja tietysti myös puolalainen. Muistomerkki oli näpäytys paitsi vanhoille vihollisille, myös isännän otteita harjoittaneelle entiselle liittolaiselle.

Nationalistinen patsaskilpailu sai tylyn lopun toisen maailmansodan vyöryessä yli Itä-Euroopan. Krakovaan pystytetyn alkuperäisen puolalaisen monumentin tuhosivat natsit vuonna 1939, ja saksalaisten Tannenbergin mausoleumista tekivät selvää jälkeä puna-armeijan joukot vuonna 1944. Liettualaiset ja puolalaiset alistaneella stalinistisella Neuvostoliitolla oli omat suunnitelmansa Grunwaldin historiallisen perinnön hyödyntämiseksi, ja kommunismin aikana taistelusta ja sen myyttisistä ulottuvuuksista tuli käypä keino saksalaisvastaiselle ja länsivihamieliselle propagandalle. Perinteisesti lujan kansallisen arvolatauksensa vuoksi kyseessä oli kuitenkin kaksiteräinen miekka, joka ei aivan vaivattomasti ollut taottavissa kommunistihallinnon toivomaan muottiin. Selkein esimerkki monitulkintaisuudesta oli Aleksandr Fordin vuonna 1960 ohjaama, Suomessakin aika ajoin filmiarkiston teatteriesityksissä näytetty elokuva. Vaikka keskeiset kohtaukset vetävät selkeää analogiaa saksalaisritarien ja natsien välillä - huomioissa ritarien monikansallisuudesta saattaa olla myös NATO-liittouman vastaisia painotuksia - on mukana myös vahva puolalaista isänmaallisuutta ja katolista kristillisyyttä korostava lataus. Varsinaisessa taistelun kuvauksessa vilahtaa liettualaisten ja tataarien ratsuväen rynnäkön aikana ohimennen mukana myös Liettuan historiallinen valkoisella ritarilla koristettu vaakunalippu, jonka julkinen esittäminen kansallisena symbolina oli ankarasti kielletty Neuvostoliitossa.

Yleisemminkin kommunistiaika ja myöhempi vastarinta Neuvostoliittoa vastaan hitsasivat liettualaisten ja puolalaisten käsitystä omasta historiastaan yhteisemmäksi ja yhtenäisemmäksi. Grunwaldin taistelun osalta kinastelu on rajoittunut enää lähinnä siihen, olivatko Jagellon toimet puolalaisten ritarien komentajana ratkaisevampia kuin suuriruhtinas Vytautasin liettualaisista ja tataareista koostuneiden ratsujoukkojen toteuttama taktinen iske-ja-pakene-hyökkäys. Kuten keskiajantutkija Rimvydas Petrauskas mainitsee Patrycja Bukalskan tekemässä Tygodnik Powszechny-lehden haastattelussa, tällä kertaa Puola ja Liettua voivat viimeinkin viettää Grunwaldin taistelun muistojuhlia yhteisesti, vailla kansalliseen paatokseen tai taistelun monopolisointiin pyrkivää kilpailua. Viime aikoina muistoseremonioihin on haluttu kutsua mukaan myös Liettuan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen tuolloin kuuluneet valkovenäläiset, joten taistelulla on nyttemmin siis edelleen tietynlainen poliittinen merkitys. Toisaalta se on keino korostaa Puolan ja Liettuan välistä uutta ystävyyttä; toisaalta se käy laajemminkin yhteiseksi symboliseksi sillanrakentajaksi kommunismista vapautuneille Venäjän rajamaille, diktatorisen hallinnon alle jäänyt Valko-Venäjä mukaanlukien. Liettualaisille 600-vuotisjuhlallisuuksien painoarvoa lisäävät tälle samalle vuodelle osuneet uuden itsenäistymisen 20-vuotisjuhlat sekä Algirdas Brazauskasin poismeno.

Koska perinteiselläkin paatoksellisuudella on silti käyttöarvonsa, päätän tämä tekstin Reino Silvannon kääntämiin Henryk Sienkiewiczin romaanin loppulauseisiin:

”Taistelu oli muuttunut teurastukseksi ja takaa-ajoksi. Ken ei tahtonut antautua, surmattiin. Paljon siihen aikaan taisteltiin, mutta kukaan elossa olevista ihmisistä ei muistanut näin suurta ja kauheata verilöylyä. Suuren kuninkaan Władysław Jagiełłon edessä ei romahtanut ainoastaan ristiritarikunta, vaan koko Saksanmaa, jonka etevimmät ritarit olivat auttaneet teutonista ”etuvartiotaan”, joka oli tunkeutunut yhä syvemmälle slaavilaisiin maihin.

Seitsemästäsadasta ”valkoisesta viitasta”, jotka olivat johtaneet germaanien taajoja sotajoukkoja, oli tuskin viittätoista jäljellä. Enemmän kuin 40 000 kaatunutta nukkui kuolon ikuista unta tällä verisellä kentällä. Alikansleri Mikołaj, joka tunsi pyhän Birgitan ennustuksen, sanoi:  - Tullut on se aika, jolloin heiltä on lyöty hampaat suusta ja oikea käsi!

Eikä ainoastaan ristiritarikunta maannut lyötynä Puolan kuninkaan jalkojen juuressa, vaan saksalaisten koko voima, joka tähän saakka oli aaltona huuhtonut onnettomia slaavilaisia maita, oli tänä vapautuksen päivänä murskautunut Puolan rintaa vasten.

Sinulle, suuri pyhä menneisyys, ja sinulle, uhrattu veri, tulkoon ylistys ja kunnia iankaikkisesti!”

Viikon saldo: laillista ja järjestelmällisesti edennyttä paraatikulkuetta vastaan tehdään rikollinen hyökkäys, ja niin ikään laillisesti operoivan yhdistyksen toimiston ikkunat lyödään sisään ja oveen maalataan hakaristi.

Reaktio Uudessa Suomessa: muuan Berlusconia diggaileva hyyppä Vantaalta saa halvauksen ja moittii erästä iskun tuominnutta kommentaattoria ”natsikortin pelaamisesta” (niin, tuota noin, siis siellä ovessa tosiaan oli hakaristi), jossain hämärässä laitaradikaalijärjestössä huseeraava nuori sälli Oulusta haluaa tuoda esille huolensa siitä, miten Itä-Saksan uusnatsit eivät saa marssia rauhassa Saksin pääkaupungissa, ja lopulta ”konservatiiviksi” itseään ties mistä syystä kutsuva espoolainen insinööri-isä päättää haukkua maan homoja hyysäävän eliitin pataluhaksi.

Ilmeisesti olen ainoa, jonka mielestä tämä tuntuu jokseenkin oudolta? Pakkohan se on myöntää, ilmeisesti kasvatuksessani ja maailmankatsomuksessani on tosiaan ollut jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Mutta nautitaan nyt tässä lomien aikana surrealistisesta viihteestä, kun sitä kerran tarjolla on.

Yleensä sitä ei viitsi kirjoitella päiväkohtaisista aiheista, mutta uutisoitu paraati-isku palautti mieleeni Journal of Abnormal Psychology-lehdessä takavuosina julkaistun artikkelin, jonka monet saattavat tosin jo tunteakin. Liitän tähän alle vielä suomennetun version tekstin abstraktista:

”Kirjoittajat tutkivat homoseksuaalisen kiihottumisen roolia niiden heteroseksuaalisten miesten keskuudessa, jotka myönsivät omaavansa kielteisiä tunteita homoseksuaalisia yksilöitä kohtaan. Osallistujien joukko koostui 35 hengen ryhmästä homofobisia miehiä sekä 29 hengen ryhmästä ei-homofobisia miehiä. Miehet oli sijoitettu ryhmiin heidän Homofobia-indeksissä saamiensa pisteiden perusteella (W. W. Hudson & W. A. Ricketts, 1980).

Kokeen aikana miehet altistettiin seksuaalisesti eksplisiittiselle eroottiselle stimuloinnille, joka koostui heteroseksuaalisia, miehisiä homoseksuaalisia ja lesbolaisia kohtauksia sisältäneistä videofilmeistä. Samanaikaisesti heidän siitintensä ympärysmitassa tapahtuneita muutoksia monitoroitiin. Osallistujat täyttivät myös erityisen aggressio-kyselykaavakkeen (A. H. Buss & M. Perry, 1992).

Molemmissa ryhmissä siittimen ympärysmitta kasvoi reaktiona heteroseksuaalisiin ja lesbolaisiin videoihin. Ainoastaan homofobisten miesten erektio voimistui reaktiona miehiseen homoseksuaaliseen stimulointiin. Homofobia on nähtävästi yhteydessä homoseksuaaliseen kiihottumiseen, mitä homofobinen yksilö ei joko tiedosta tai jonka hän kieltää.”

(Mikäli joku ihmettelee, niin niiden lesbovideoiden tarkoituksenahan oli tietysti paljastaa joukosta ne mahdolliset ns. ehdat homot, jotka olisivat voineet pilata kokeen. Oletettavasti umpihomoseksuaalisia miehiä ei naisten välisen seksin katselu stimuloi samalla tavalla kuin heteromiehiä. Nuo abstraktissa mainitut kyselykaavakkeet olivat kaiketi parempia kuin se Jukka Väisäsen vastikään väsäämä, jonka osalta allekirjoitan - taas kerran - Timo Anttilan mielipiteen.)

Tiede ei erehdy, ja tässä tapauksessa näyttäisi tosiaan olevan siis kyse empiirisesti verifioitavissa olevasta faktasta, erästä kielitieteilijää lainatakseni. Kulkueeseen iskeneiden henkilöiden motiivien selvittämiseksi lienee aiheellista altistaa heidät tälle samalle kokeelle. Tehdäänhän niitä mielentilatutkimuksia muutenkin.

Sitten lyhyt gallup: moniko Uudessa Suomessa postittava mies suostuisi osallistumaan yllämainitun kaltaiseen testiin? Huolestuttaisiko esimerkiksi jotakuta insinööri-isää tai vakaumuksellista veehooämmää se mahdollisuus, että viisari saattaisi värähtää väärän leffan kohdalla?

Riippumatta siitä, mitä eräät, lähinnä kehä kolmosen sisäpuolelta tai itäisestä Suomesta lähtöisin olevat tahot asioista ajattelevat, oli tuore ydinvoimapäätös ehdoton voitto Satakunnalle. Meneillään ollutta rakennusprojektia voi moittia monesta seikasta, mutta kiistaton tosiasia on se, että Olkiluoto kolmosella on taantuman keskellä ollut myönteinen vaikutus kotimaakuntaamme. Työmaa on merkinnyt verotuloja, muuttoliikettä, lisääntynyttä vähittäiskauppaa ja yksiselitteisesti lisännyt välillisine vaikutuksineen maakuntamme kaikkinaista vaurautta ja hyvinvointia.

Satakunnan edun tiedosti äänestyspäätöksessään myös ydinvoimaan pitkin hampain suhtautunut SDP:n Krista Kiuru, joka ansaitsee hankalan omantunnonasian keskelläkin kotimaakuntaansa kohtaan tuntemastaan lojaalisuudestaan tunnustuksen. Ainoa maakuntansa surutta hylännyt edustaja, joka ei luottamustehtäväänsä ansaitse, oli tällä kertaa Vasemmistoliiton ryhmässä. Kotiseudulleen uskollisilla ei niin ikään ole mitään aihetta äänestää tulevaisuudessa myöskään Perussuomalaisia, mikä nyt tietysti on ollut vähänkin fiksummalle ihmiselle muutenkin jo kauan itsestäänselvä asia.

Ydinvoimapäätös oli hyvä ja oikea. Nouse, Satakunnan kansa. Tulevaisuudessa maakunta, joka kouluttaa Suomen värejä ulkomailla puolustavat sotilaat, ja joka on suonut isänmaalle sen ansioikkaimman valtionpäämiehen, tulee vielä ottamaan oikeutetun sijansa maamme ja kansakuntamme johtavana seutuna.

Viimeistä edellisessä, erään kansanedustajaehdokkaaksi ilmoittautuneen herran edesottamuksia sivunneessa kirjoituksessa muuan kommentoija tuli - hieman luovasti - nostaneeksi keskusteluun mukaan sotarikokset. Lyhyt katsaus kansanedustajan asemaa tavoitteleviin sotarikoksista epäiltyihin henkilöihin lienee kenties paikallaan.

Aihe on sattuneesta syystä myös ajankohtainen, sillä kongressivaaleihin valmistautuvissa Yhdysvalloissa on republikaanipuolue asettanut ehdokkaiksi kaksi Irakin sodassa kyseenalaista mainetta niittänyttä veteraania. Ensimmäinen näistä on alhalla vasemmalla maastovärjätyssä verikauhassaan poseeraava, Pohjois-Carolinan seitsemännessä vaalipiirissä ehdokkaana oleva vänrikki Ilario Pantano. Merijalkaväkeen jo toistamiseen värväytynyt ja mediakonsultin siviilihommansa jättänyt Pantano koki sotilasuransa huippuhetket Vigilant Resolve-operaatiossa huhtikuussa 2004. Komennettuaan kaksi aseistariisumaansa irakilaista vankia tutkimaan kertaalleen tarkistettua ajoneuvoa vänrikki Pantano päätti ottaa molemmat hengiltä alettuaan epäillä näitä ”juonittelusta” ja näiden tehtyä ”uhkaavan eleen”. Koska Yhdysvaltain armeija ei tunnetusti kärsi patruunapulasta, upseerismiehemme jatkoi kolmen sarjojen ampumista vielä senkin jälkeen kun ruumiit olivat jo lakanneet nytkähtelemästä, hellittäen etusormensa liipasimelta pidemmäksi aikaa vain vaihtaakseen välillä lipasta. Vänrikki Pantanon kahteen vankiinsa ampumat yli viisikymmentä 5,56-millistä tekivät osaltaan selväksi, millaista operaation koodinimessä mainittu ”valpas päättäväisyys” luonteeltaan oli.

Tapauksesta nostettu murhasyyte meni sotaoikeudessa nurin, koska vuotta myöhemmin suoritetut uhrien ruumiinavaukset tosiaan osoittivat näiden ”liikkuneen uhkaavasti vänrikkiä kohti”; patologia on totta vie edistynyt huimasti. Tapauksen ainoaksi silminnäkijätodistajaksi ilmoittautunut ylikersantti Daniel Coburn oli puolestaan aiemmin joutunut joukkueenjohtajansa alentamaksi, mikä sekavien lausuntojen ohella osaltaan vahingoitti hänen uskottavuuttaan. Oikeudenkäynti oli sikälikin kiinnostava, että se oli kenties ensimmäisiä sotaoikeuden istuntoja, joita kuultavina olleet henkilöt kommentoivat omissa blogeissaan. Aitoamerikkalaiseen tapaan vänrikki Pantano on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan otsikolla Warlord; No Better Friend, No Worse Enemy (”Sotaherra; ei parempaa ystävää, ei pahempaa vihollista”). Alaotsikko on kyseisen merijalkaväen pataljoonan tunnuslause, jonka Pantano kirjoitti myös ampumiensa vankien ruumiiden viereen jättämäänsä kylttiin. Vänrikkimme omaelämänkerran voi halutessaan tilata luettavakseen vaikkapa Powell’s Book-kirjakaupasta; Jarkko Sandell ilmeisesti ei ole vielä liittänyt opusta valikoimiinsa.

Toinen republikaanipuolueen vaistoama nouseva poliittinen tähti on Floridan kahdennessakymmenennessätoisessa vaalipiirissä kampanjoiva Allen West, joka poseeraa alla tähtilippua vasten kuvattuna. Pataljoonankomentajana toimineen everstiluutnantti Westin meriitit tosin jäävät hänen esiupseerin asemastaan huolimatta hieman jälkeen luutnantti Pantanon suoraviivaisemmasta menettelystä. West tyytyi ainoastaan uhkailemaan kuulusteltavana ollutta vangittua irakilaispoliisia ampumalla henkilökohtaisella revolverillaan yhden varoituslaukauksen tämän pään ohitse. Varsinaisen työn tekivät vankia pahoinpidelleet sotilaat, kylläkin everstiluutnanttinsa komennossa ja tämän katsellessa. Saatuaan lähtöpassit armeijasta on television toimintaviihteeseen ilmeisen mieltynyt everstiluutnantti West rinnastanut itsensä 24-sarjan Jack Bauer-roolihahmoon ja esiintynyt suorastaan moraalisena sekä rohkeana miehenä, joka samalla tavoin pelasti ihmishenkiä rikkomalla sääntöjä ja uhraamalla oman sotilasuransa.

Everstiluutnantti Westin vertaukselta vie pohjaa se, että kuulustelussa saadut tiedot eivät tosiasiassa paljastaneet yhtään mitään, ja kuulusteltavana ollut irakilaispoliisi on jälkikäteen kertonut selittäneensä Westille ja tämän miehille vain jotain täysin tuulesta temmattua pelätessään, että puhumattomuus johtaisi hänen kuolemaansa. Mikäli nyt haluaisikin unohtaa moraalisen puolen täysin, niin puhtaasti käytännön näkökulmastakaan kidutuksella ja pahoinpitelyllä saatu informaatio ei yleensä tapaa olla kovin luotettavaa. Tapaus ei tietenkään ole estänyt everstiluutnantti Westiä - joka sai rangaistuksekseen vain pienet rapsut - kohoamasta republikaanien laitapuolen sankariksi, ja etenkin varapresidentiksi tässä taannoin pyrkinyt ja muutamien suomalaistenkin vakaumuksellisesti ihailema Sarah ”I’ll get back to ya” Palin on suonut Westin vaalikampanjalle täyden tukensa Facebookin välityksellä. Palinin näkemyksen mukaan West on juuri oikea mies pelastamaan Yhdysvallat sellaisilta hirveiltä asioilta kuin talouden elvytyspaketti ja julkinen terveydenhuoltojärjestelmä.

Kuvatuista kahdesta tapauksesta on Pantanon teko - järkyttävämmästä lopputuloksestaan huolimatta - kenties se, johon on ulkopuolisenkin ihmisen mahdollista edes jollain tavoin samaistua. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita, että tapausta voisi ymmärtää, saati sitten hyväksyä. Tapauksen yksityiskohtiin ja Pantanon mahdollisiin motiiveihin puuttumatta on kuitenkin selvää, että ampumaepisodi olisi saattanut tapahtua lähes kelle tahansa. Kukaan sotaa ja sen hermopainetta kokematon mies ei voi mennä suoralta kädeltä takuuseen siitä, etteikö hänkin olisi voinut vastaavassa tilanteessa ajautua surmaamaan molemmat sotavangit silkan pelon, hysteerisen kauhun, epätoivon tai paniikkireaktion provosoimana. On tosin hankala uskoa, että jo ensimmäiseen Persianlahden sotaan osallistunut, pitkän taistelukokemuksen omannut ja vakaana sekä luotettavana upseerina tunnettu Pantano olisi tapahtumahetkellä operoinut pelon tai kauhun motivoimana, etenkin kun hän oli joukkueensa miesten turvallisesti ympäröimä ja molemmat vangit oli jo tutkittaessa todettu aseettomiksi. Vaikka toisaalta, ovatko silkka viha, kostonhimo tai sadismi sitten todennäköisempiä noiden samojen asiayhteyksien valossa? Kukaan ei tiedä, mitä Pantanon mielessä on tuolla hetkellä liikkunut, ja hänen oma todistuksensakin on muovautunut vasta tapahtumien jälkeen.

Moraalisesti ratkaisevaa ei lopulta olekaan se, mitä Pantano tapahtumahetkellä on tuntenut, vaan se, miten hän on siihen jälkikäteen suhtautunut; ylvästellen kahden aseettoman miehen surmaamisella, esiintymällä sotaurhona ja yrittäen esittää armottomuutensa ja murhatyönsä suoranaisina kunniakkaina ansioina, jotka oikeuttaisivat hänet vieläpä poliittiseen asemaan. Ulkopuolisen silmissä tämä tekee hänestä väistämättä vastenmielisen hahmon, sillä minkäänlaista sankarillisuutta on tapahtuneessa hyvin vaikea nähdä, ja kyyninen yritys hyötyä moisella tapauksella on omiaan herättämään vielä erityistä halveksuntaa. Republikaanien saman vaalipiirin esivaaleissa Pantanolle hävinnyt, niin ikään Irakissa majurin asemassa palvellut ja sittemmin everstiluutnantiksi ylennetty Will Breazeale on todennut yksikantaan, ettei teolle ollut oikeutusta. Vakaumuksellisen protestinsa vuoksi on Breazeale - jota voinee halutessaan pitää sekä sotilaskunnian että poliittisen moraalin merkityksen sisäistäneen henkilön esimerkkinä - joutumassa sivuraiteelle omassa puolueessaan, ja hänen poliittinen uransa on todennäköisesti kokemassa haaksirikon. Kiihkeimmät Pantanon kannattajat republikaanien äärilaidalla ovat jo solvanneet Breazealea ”turvallisissa tehtävissä linjojen takana palvelleeksi esiupseeriksi”, siinä missä Pantano oli ”etulinjassa taistellut todellinen, kunniakas soturi”.

Pantano ja West eivät ansioluettelonsa puolesta aivan vedä vertoja My Lain verilöylystä tutulle vänrikki William Calleylle, joka muuten aikoinaan laati Pantanon tavoin omaelämänkertansa otsikolla Body Count. Calley on sittemmin ilmaissut katumusta teoistaan, joten hänen voi - erikoista kyllä - katsoa paljon raaemmista edesottamuksistaan huolimattakin olevan jollain tavalla paremmalla omallatunnolla varustettu henkilö kuin uljaan isänmaanpuolustajan viittaan verhoutuneet Pantano tai West. Tuomion saanut Calley ei aikoinaan tietystikään kelvannut kongressivaalien ehdokkaaksi, mutta melko varmasti hänellä olisi ollut poliittista tilausta. Presidentti Nixonin lievennettyä Calleyn tuomiota edustajainhuone tervehti päätöstä kättentaputuksin; vastaavasti myös vänrikki Pantanon tapaus kirvoitti myötätuntoisen kannanoton kongressin edustajainhuoneelta.

Rajumpiakin esimerkkejä historiassa on toki nähty. Kongressiin pyrkiville Pantanolle ja Westille on olemassa myös kiinnostava ennakkotapaus Yhdysvaltain ulkopuolelta. Eversti Masanobu Tsuji hankki Japanin keisarillisessa armeijassa palvellessaan näyttävän sotarikosten ansioluettelon, joista lievimpiä tapauksia olivat bordellin polttaminen maan tasalle ja alasammutun lentäjän raa’an maksan syöminen. Nämä tempaukset eivät estäneet häntä suoriutumasta Japanin parlamentin edustajaksi sodan jälkeen.

Sota voi olla parhaimmillaan ja pahimmillaan täydellisen tasa-arvoistava prosessi, jossa ihmisen lähtökohdat nollautuvat ja yksilön on pakko aloittaa alusta. Siviilielämässään epäonnistunut ja yhteiskunnan laitapuolta kulkenut mies voi toisinaan löytää taistelusta ja kotimaansa puolustuksesta lunastuksen, jonka kautta hän voi maksaa velkansa yhteisölleen ja ansaita itselleen uuden mahdollisuuden rakentaa elämänsä paremmalle pohjalle rauhan koettaessa - edellyttäen, että hän vain selviää hengissä. Vastaavasti voivat siviilissä tahratonta ja hyvää elämää viettäneet paremmin toimeentulevan kansanosan jäsenet tuhota sodan raaistavassa kurimuksessa oman elämänsä syyllistymällä rikoksiin tai muihin sodankin oloissa häpeällisiksi luokiteltaviin tekoihin. Huolestuttavaa on se, jos sodanjälkeinen kansalaisyhteiskunta omaksuukin sankareikseen jälkimmäiset ja suo näiden teoille moraalisen hyväksynnän, vieläpä valitsemalla heidät valtiollisiin luottamustehtäviin.

Vastikään tiensä kotimaasta postilaatikkooni löytäneessä tuoreessa ”Metsästäjä”-lehdessä on artikkeli jousimetsästyksen kasvavasta suosiosta Suomessa. En ole eläissäni metsästänyt jousella, enkä aio enää tällä iällä aloittaa - se kyllä voisi kiinnostaa puhtaana ampumaharrastuksena - mutta artikkeli sysäsi miettimään tarkemmin muitakin epätavallisempia metsästysmuotoja. Ensimmäisenä tuli mieleen pistoolimetsästys, joka on Suomessa tietysti jo perinteisesti kiellettyä. Lähinnä ryhdyin tuumiskelemaan sitä, miksi se on kiellettyä. En kyennyt keksimään oikein mitään järkevää syytä.

Käsiaseen käyttö metsästyksessä on kielletty metsästysasetuksen kuudennessatoista pykälässä. Poikkeuksena on loukulla pyydystetyn eläimen lopettaminen pistoolilla, mikä on ilmeisestikin aiheuttanut tietynlaista pohdiskelua myös uuden aselain valmistelussa, everstiluutnantti Jarmo Niemisen taannoisesta bloggauksesta päätellen. Mutta olisiko pistooli sitten käypä metsästysase Suomen oloissa, laajemmassakin mittakaavassa, mikäli aselaki sen mahdollistaisi?

Kuten tunnettua, Yhdysvalloissa käsiaseita käytetään yleisesti metsästyksessä, ja amerikkalaisissa aselehdissä on säännöllisesti oivaltavia artikkeleita pistoolimetsästykseen liittyen. Atlantintakaisilla riistamailla käytössä ovat paitsi tutut kertalaukeavat pistoolit - ylläkuvattu varsin monikäyttöinen Thompson/Center Contender vaihdettavine piippuineen eränä esimerkkinä – myös järeät revolverit, joissa kenties yleisimmät kaliberivaihtoehdot ovat vastikään kunnioitettavat viisikymmentäviisi vuotta täyttänyt .44 Remington Magnum sekä meillä ainakin siluettiammunnassa käytetty vieläkin raskaamman sarjan .454 Casull. Pienriistan metsästyksessä automaattipistoolikaan ei ole amerikkalaisille outo vaihtoehto. Kiikaritähtäimet ja ampumatuet ovat ahkerassa käytössä, ja alan kirjoittajat korostavat säännöllisesti käsiasemetsästyksen asettamia erityisvaatimuksia ampumatarkkuudelle.

Ylläkuvaillut pistoolit ja revolverit olisivat itse asiassa täysin hyväksyttäviä metsästysaseita myös kotimaamme metsästysasetuksessa tuliaseille asetettujen osumaenergiaa koskevien vaatimusten puitteissa. Revolvereille olisi heti oma roolinsa. Tavallinen .357 Magnum olisi asetuksessa määrätyn kahdensadan joulen edellytyksen mukaisesti enemmän kuin riittävä kyseisen pykälän ykköskategoriassa listatuille riistaeläimille, kuten jänikselle, rusakolle tai supikoiralle. Kakkosluokitukseen kuuluvat Varsinais-Suomen lehtomaita somistavat metsäkauriit ja Säpin rantakallioilla loikkivat muflonit kaatuisivat yhtä vaivattomasti .44 Magnumilla. Mikäli metsäkaurista suuremmat hirvieläimet sekä karhut haluttaisiin pitää edelleen käsiasemetsästyksen ulkopuolella – mainitut otukset ovat muutenkin oma ryhmänsä kotimaamme lainsäädännössä – niin jäljelle jäisi raskaan sarjan eläimistöstämme vielä villisika, jonka osalta .454 Casull täyttäisi mennen tullen riistapatruunalle asetetut ehdot. Kertalaukeavien, asiaankuuluvalle kiväärikaliberille piiputettavien pistoolien kohdalla soveltaminen näissä kaikissa kategorioissa olisi sitäkin helpompaa.

Atlantin takana .357 Magnum on itse asiassa käypä kaliberi jopa valkohäntäpeuran metsästyksessä, mutta vain vasojen ja naaraspeurojen kohdalla, ja tällöinkin kyseessä on oltava kiikaritähtäimellä varustetulla revolverilla viidenkymmenen metrin päästä ammuttu picturebook shot, erästä Guns & Ammo-lehden kirjoittajaa lainatakseni. Mutta kuten ylempänä tuli todettua, Suomen metsästyslain tiukoissa raameissa olisi suuremmat hirvieläimet kenties suotavinta jättää täysin pistoolijahdin ulkopuolelle. Samasta syystä myös automaattipistoolia ei kannattaisi hyväksyä metsästysaseeksi. Koska käsiasemetsästys ei ole harhalaakeja varten, pitäisi Suomen oloissa asettaa pakolliseksi myös erityinen pistoolimetsästäjien ampumakoe, samankaltainen kuin metsästyslaissa on nykyisin säädetty hirvieläinten metsästysoikeuden saamiseksi.

Pistoolimetsästys tuskin tulisi näillä asetuksilla mitenkään järisyttävän suosituksi maassamme. Todennäköisesti se saavuttaisi osapuilleen saman suosion kuin edellä mainittu jousimetsästys, jota harrastaa tätä nykyä noin yhdeksäntuhatta henkeä, eli kolmisen prosenttia metsästäjistä. Mutta yhtä kaikki, pistoolimetsästys olisi sovitettavissa suomalaiseen metsästykseen tämänhetkisten tuliaseille määrättyjen edellytysten puitteissa, ja se toisi oman lisänsä perinteikkääseen harrastukseen. Itse asiassa tilanne onkin ollut käsiaseiden kohdalla maassamme tavallaan absurdi. Mitenkään omistautuneita ja lahjakkaita urheiluampujia tai harrastajia halveksumatta, on hieman omituista, että kuka tahansa satunnainen machoileva city-sliippari on tähän asti voinut vähällä vaivalla hankkia itselleen kovan luokan magnum-revolverin pelkkään maalitaulujen räiskimiseen, mutta samojen aseiden käyttäminen metsästykseen on ollut äärimmäisen rangaistava teko useammankin lakipykälän nojalla.

Poistetaan siis pistooleja koskeva kielto metsästysasetuksesta, ja sallitaan niiden käyttö kuvatunlaisin rajoituksin. Itse asiassa tässä voisi olla mahdollisuudet laajempaankin kompromissiin. Omasta puolestani saattaisin jopa suostua kuuntelemaan ehdotuksia käsiaseita koskevien lupakäytäntöjen ja yleisen lainsäädännön tiukentamisesta (joiltakin osin), mikäli samalla tehtäisiin metsästyslakiin ylläkuvatun kaltaiset pistoolijahdin sallivat myönnytykset. Metsästysaseita vastaanhan ei tunnetusti lainsäätäjilläkään ole mitään, vai kuinka?